Miehet ovat outoja.

Tässä vaiheessa puolet lukijoista huokaa kyllästyneenä ja klikkaa joko pientä ruksia näytön oikeassa laidassa, näpyttelee selaimeensa uuden osoitteen tai, jos noudattaa minun esimerkkiäni, yrittää valita loputtomilta tuntuvista kirjanmerkkipalkin kuvakkeista seuraavan, kiinnostavamman linkin. (Hmm, yhtä tosin on vaikea puolittaa niin että lukija jäisi vielä henkiin. Joten taisin tappaa sen ainoankin lukijan, sori Anna.)

Kyllä, tuolla lauseella saisi aloitettua hienon purkautumispostauksen kaikista mahdollisista miesten vioista. Mutta minulla ei ole aikaa kirjoittaa seuraavia kolmea vuorokautta yhtä postausta (sekään ei välttämättä riittäisi listaamaan kaikkia vikoja), joten koitan jättää purkautumisen vähemmälle ja suhtautua asiaan objektiivisesti ja sukupuolettomasti. Tosin ei taida onnistua minulta, pahoitteluni jo etukäteen.

Cosmopolitanit, Ellet ja muut elintärkeät opaskirjat eläimistä, joita myös miehiksi kutsutaan, ovat kautta aikojen toitottaneet naisille yhtä tärkeää faktaa: "Miehet eivät tajua vihjailuja.". Miksi me naiset silti yritämme vihjailemalla saada tahtomme ja toiveemme miesten päihin ja sitten loukkaannumme, kun mies ei tajuakaan omasta mielestämme täysin selkeitä vihjeitä ? Cosmopolitanista opimme myös, että miesten maailmassa ei ole olemassa selkeitä ja vähemmän selkeitä vihjeitä. On olemassa vain täysin käsittämättömiä vihjeitä.

Tunnustan käyttäväni vihjailua suurimman osan valveillaoloajastani. Ainoat miehet, joille sanon suoraan tahtoni, taitavat olla isäni ja pikkuveljeni, koska heidän reaktiollaan ei ole väliä. Kukaan muu mies ei ole toistaseksi kuullut pääni sisällä olevia ajatuksia täysin sensuroimattomina, harva edes sensuroituna ääneen sanottuina. Onhan kaikki huomionosoitukset paljon kivempia, kun ne tulevat odottamatta. Jos sanon suoraan haluavani silloin ja silloin sinne ja sinne ravintolaan syömään, ilosta on puolet poissa kun mies sitten määrättynä päivänä ilmoittaa meidän menevän syömään, yllätysyllätys, minun lemppariravintolaani. Tahdon miehen keksivän ravintolaidean itse ja puhtaasti halusta miellyttää minua tai ainakin kuuntelevan puheitani niin hyvin, että tajuaisi minun haluavan ravintolaan vaikken sitä ihan suoraan sanokaan !

Olen menneisyydestäni käyttänyt yhteensä vuoden ja yhdeksän kuukautta seurustellessa, vihjaillessa ja murjottaessa, kun mies ei tajunnutkaan vhjeitäni. Lisäksi olen vihjaillut lukemattomia kertoja muille elämässäni vaikuttaneille miehille. Yksikään näistä miehistä ei ole tajunnut yhtäkään vihjeistäni, vasta toiveeni paukauttaminen selvin sanoin suoraan miehen naamalle on herättänyt jotain ajatuksia ja miehen kasvoille on lähes poikkeuksetta ilmestynyt hämmästynyt ilme ja olen kuullut aina ne samat sanat: "No mikset sä ole sanonut aiemmin?" Ei siis ole niinkään kyse siitä, etteivätkö miehet haluaisi toteuttaa naisten toiveita. He raukat eivät vain tiedä, että meillä edes on toiveita kun emme ilmaise niitä mitenkään.

Teen uuden(koulu)vuodenlupauksen. En vihjaile enää. Jos tahdon jotain, sanon sen suoraan. En kuvittele miesten lukevan ajatuksiani tai rivinvälejä puheestani. Jos kuitenkin erehdyn vihjailemaan, en suutu miehelle sen takia ettei hän tajunnutkaan vihjeitäni. (Hei, tämähän on helppo lupaus kun tällä hetkellä ei ole lähitienoilla eikä –tulevaisuudessa tiedossa ketään miestä jolle vihjailla !)