Opin lukemaan viisivuotiaana ja siitä lähtien olen suorastaan ahminut kirjoja. Joskus ala-asteella tahti oli huipussaan, luin parikin kirjaa päivässä. En lukutoukkamaisuuttani mitenkään mainosta, mutta kiinnitän herkästi huomiota jokaiseen kommenttiin jonka kuulen paljon lukevista ihmisistä lausuttavan. Miksi suurin osa kuulemistani kommenteista on ollut negatiivisia ? Olen kuullut paljon lukevien olevan mm. lukutoukkia (tämän voi jokainen itse luokitella joko kehuksi tai haukkumasanaksi), nörttejä ja kotihiiriä. He myös kuulemma pakoilevat todellisuutta ja turvautuvat mieluummin mielikuvitusystäviin kuin oikeisiin ihmisiin.

Olen täysin eri mieltä noiden kommenttien kanssa. Minusta kirjojen lukeminen on loistava vapaa-ajanviettotapa enkä keksi siitä yhtään negatiivista puolta. Ala-asteella tosin jätin ehkä koulutehtäviä väliin sen takia, että luin mieluummin jotain kiinnostavaa kirjaa kuin tein tylsiä ja aivan liian helppoja läksyjä. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että lukeminen on kehittänyt yleissivistystäni ja siitä on ainakin lukiossa ollut hyötyä.

En pärjää äidinkielessä muita paremmin, johtuen asennevammastani kyseistä oppiainetta kohtaan, mutta ainakin lukion periaate "kaksi kirjaa luettava jokaisessa äidinkielenkurssissa" on ollut minulle helppo nakki. Olen tottunut siihen, että minulla on aina kirja kesken joten koulun pakottamina luettavat kirjat menevät siinä muiden seassa. Jatkuva lukeminen on myös kehittänyt lukemisnopeuttani, tarvittaessa saan lähes minkä kirjan tahansa luettua päivässä (huomatkaa sana "lähes" ennen kuin alatte saivarrella ja käskette minun lukea päivässä jonkun Päätalon romaanin). Minun ei myöskään tarvitse keskittyä tekstiin samalla tavalla kuin olen huomannut muutaman kaverini tarvitsevan, pystyn lukemaan kirjaa syödessäni, hampaita pestessäni, koneella istuessani, koulumatkalla bussissa, tylsällä biologian tunnilla opettajan selittäessä mitokondrioista, ihan missä vain.

Myös kielitaitoani on lukeminen kohottanut, nyt kun olen viimeiset pari vuotta lukenut kirjoja myös englanniksi. Olen huomannut siitä olevan konkreettista hyötyä, englannin sanastotehtävät tuntuvat paljon helpommilta. Osaan myös luetunymmärtämistehtävissä keskittyä yksittäisten sanojen sijasta kokonaisuuteen, maailma ei kaadu siihen jos en ymmärrä tehtävästä jokaista sanaa. Ja luultavasti olisi ruotsin ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista auttanut, jos olisin hankkinut jonkun ruotsinkielisen kirjan. Mutta toisaalta olen aina pitänyt periaatteenani, että lukemisen pitää olla kivaa ja en osaa mitenkään yhdistää ruotsin kieltä sanaan "kiva".

En koe olevani yhtään sen nörtimpi tai enemmän kotona viihtyvä kuin muutama kaverini, jotka eivät kirjoja lue kuin pakon edessä. Varsinkin nykyään luen lähinnä muiden menojeni lomassa, en varsinaisesti varaa aikaa lukemiseen. Minulla on kirja edessäni, kun istun koneella ja kirjoitan tätä. Enkö olisi nörtti silti, vaikkei minulla kirjaa tuossa olisikaan. Ja sillä ei liene väliä mitä teen hampaita pestessäni, luenko kirjaa, katsonko televisiota vai laskenko katonrajan hämähäkinseittejä. Sehän on neljä minuuttia per päivä. (tokihan me kaikki pesemme hampaita aina sen kaksi minuuttia per pesukerta, eikös niin ?!)

Vaikka tekstini vaikuttaa itsestänikin hieman saarnamaiselta, en myöskään koe vähemmän lukevia jotenkin alempiarvoisiksi. Eihän se minulle kuulu miten ihmiset vapaa-aikaansa käyttävät. Minun puolestani kukin saa tehdä ihan mitä vain, kunhan ei sitten arvostele toisten valintoja. Ja jokaiselle, joka ei lukemisesta pidä, suosittelen luettavaksi Jukka Parkkisen Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Luin kirjan ensimmäisen kerran ala-asteella, se on sopivan lyhyt, teksti on helppo- ja nopealukuista ja kirja on täynnä huumoria. Ensimmäisen lukukerran jälkeen olen palannut kirjaan tasaisin väliajoin, se on parhaillaankin työpöydälläni odottamassa lukemista.